Vapaaehtoistoiminnan mahdollisuudet ja rajat

Jatkan keskustelua vapaaehtoistyöstä. Ehkä olisi selkeämpää puhua vapaaehtoistoiminnasta. Silloin työn käsite on varattu työn antajan ja tekijän väliseksi suhteeksi, jossa työtä tehdään vastiketta vastaan. Tällaisella työllä on myös oltava jokin taloudellinen arvo. Vapaaehtoistoiminta on sen sijaan vastikkeetonta eikä siitä myöskään tarvitse syntyä minkäänlaista taloudellista hyötyä kenellekään edes epäsuorasti.  Toisaalta on muistettava, että työsuhteessakin vastike voi olla myös jotain muuta kuin rahallista korvausta, kunhan työn tekijä saa itselleen jotain, jolla on jonkinlaista taloudellista arvoa. Ja toisaalta vapaaehtoistyöstä voi syntyä mittavaa taloudellista hyötyä sille ihmisryhmälle, jonka hyväksi työtä tehdään, tai koko yhteiskunnallekin säästyvinä sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän kustannuksina. Jotta vapaaehtoistoiminnan tunnusmerkit täyttyvät, on pääasia, että vapaaehtoisen tarkoituksena on ollut tehdä jotain hyvää tai hyödyllistä ilman vastiketta. Sisältyyhän vapaaehtoistoiminnan määritelmäänkin (Euroopan Parlamentin mietintö, 2008), että se hyödyttää kolmatta osapuolta perhe- ja ystäväpiirin ulkopuolella ja että sitä ei tehdä taloudellista korvausta vastaan.

On luonnollista, että asukas- ja kotiseutuyhdistykset, harrastus- ja urheiluseurat sekä monenlaiset muut vapaa-ajan toimintaa jäsenille järjestävät kansalaisten muodostamat rekisteröidyt tai rekisteröimättömät yhteisöt toimivat pyyteettömästi oman asiansa edistämiseksi. Niiden tarkoituksenahan onkin tarjota jäsenilleen mahdollisuuksia osallistua kansalaisvaikuttamiseen, edunvalvontaan ja erilaisiin kokemukselliseen vertaistukeen perustuviin toimintamuotoihin. On selvää, että kaikki tämä perustuu yleensä vapaaehtoisten organisoimaan ja johtamaan yhteistoimintaan jäsenistön kanssa. Sama pätee kaikenlaisiin harrastus- ja muuta vapaaehtoistoimintaa järjestäviin yhdistyksiin, järjestöihin ja vastaaviin. Näkyviä, kokonaan vapaaehtoisin talkoovoimin toteutettuja toimintamuotoja ovat erilaiset tapahtumat, tilaisuudet, kurssit, kerhot, harrastusryhmät ja muu vastaava yleensä vapaa-ajalle ajoittuva toiminta.

Utopiaa sen sijaan on, että sosiaali- ja terveysalan järjestöt voisivat toimia pelkästään vapaaehtoistoiminnan varassa siitä huolimatta, että niiden toiminta on yleishyödyllistä ja voittoa tavoittelematonta. Järjestöjen toiminnassa eettisyys on keskeinen arvo ja vapaaehtoisuus voi olla jopa tämän periaatteen vastaista. Kolmannen sektorin asiantuntija- ja palveluntuottajajärjestöt tuottavat toimintaa ja palveluja erilaisille ihmisryhmille, kuten lapsille ja lapsiperheille, nuorille, ikääntyville, vammaisille, pitkäaikaissairaille, mielenterveysongelmaisille, päihteiden käyttäjille, väkivallan tekijöille ja uhreille, työttömille ja muille erityistä tukea tarvitseville ryhmille. Kaikki tämä tukee ja täydentää kuntien palvelutarjontaa. Sosiaali- ja terveysjärjestöillä on tärkeä tehtävä hyvinvointipalvelujen järjestäjänä ja varsinkin sosiaalipalveluissa niiden osuus on merkittävä.

Kolmannen sektorin tuottamia toimintamuotoja ja palveluja ovat muun muassa erilaiset kohtaamispaikat, palvelutalot, turvakodit, perheiden tukitoiminta, ehkäisevä päihdetyö, väkivallan eri muotojen ehkäisy, mielenterveystoiminta, kuntouttava työtoiminta, pitkäaikaissairaiden tukitoiminta jne. Kolmas sektori tuottaa myös runsaasti neuvontaa ja koulutusta sekä ammattihenkilöstölle että suurelle yleisölle ja tarjoaa asiantuntija-apua ja konsultaatiota. Vaikka moniin näistä toimintamuodoista voi osallistua myös vapaaehtoisia kokemusasiantuntijoina ja avustajina, on pääasiallinen toteutusvastuu oltava ammattiin koulutetulla, palkatulla henkilökunnalla.

Alussa mainittuun Euroopan Parlamentin vapaaehtoistoiminnan määritelmään sisältyi vielä kaksi muutakin kriteeriä: sitä tehdään omasta vapaasta tahdosta ja se on kaikille avointa. Kun tarkastelee edellä lueteltuja sosiaali- ja terveysjärjestöjen toimintamuotoja ja toiminnan kohderyhmiä, olisi eettisesti erittäin arveluttavaa antaa kenen tahansa olla vastuussa toiminnan toteuttamisesta. Vaikka vapaaehtoisia rekrytoitaisiin kuinka tarkkaan sekä koulutettaisiin ja ohjattaisiin asianmukaisesti, on silti huomioitava, että kyseessä on heille vain vapaa-aikana toteutettavasta vapaaehtoisesta toiminnasta, jonka he voivat lopettaa koska tahansa. Vapaaehtoistoiminta kun ei ole eikä myöskään saa tai voi olla työtä.

Oma järjestömme, Non Fighting Generation ry, toimii nuorten väkivallattomuuskasvatuksen alalla. Koulutamme kyllä vapaaehtoisia ohjaamaan keskusteluryhmiä ja klubeja lievästi tappeluherkille nuorille. Ja osallistamme vapaaehtoisia aikuisia ja nuoria poikien kohtaamiskeskuksessamme (Tasoristeys) ja erilaisissa pienryhmätoiminnoissamme. Mutta haasteellisempien nuorten parissa tehtävästä työstä vastaavat ja tulevat aina vastaamaan palkatut nuorisokasvattajat. Sille ei ole minkäänlaista realistista vaihtoehtoa. Jokainen tähän asti järjestössämme työskennellyt kasvattaja on todennut ymmärtäneensä toiminnan luonteen syvällisesti vasta työskenneltyään noin kolmen vuoden ajan väkivaltaisuudella oireilevien nuorten parissa.

Ennusteiden mukaan järjestöjen merkitys sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajana on jonkin verran kasvamassa. Odotuksia kohdistuu vahvasti kuntien ja järjestöjen yhdessä tuottamia tuki- ja palvelumuotoja kohtaan. Näitä toteuttamaan tarvitaan asiantuntevaa ja osaavaa henkilöstöä. Varmasti löytyy sopivia tekemisen paikkoja myös vapaaehtoisille, mutta vision toteutumiseksi tarvitaan kuitenkin ammatillista työpanosta ja rahaa.

(Olen joissakin kohdissa käyttänyt lähteenä STKL:n julkaisua Kolmannen sektorin rooli julkishallinnon yhteispalveluissa, 2003 )

Timo

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä:
search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close